Tutkija, aktiivinen viestintä kannattaa!

 

Tiedeviestintä kansainvälisillä areenoilla ja sosiaalisessa mediassa onnistuu myös suomalaistutkijoilta - ja sitä voi ja kannattaa harjoitella.

Helsingin Sanomat on ottanut tänä syksynä useamman kerran kantaa suomalaistutkijoiden viestintä- ja esiintymistaitoihin. HS kertoi artikkelissaan (17.10.2017) ”Suomessa tutkijoita ei kouluteta esiintymään, ja siitä on haittaa koko suomalaiselle tieteelle”, kuinka suomalaistutkijoiden huonot esiintymistaidot haittaavat tutkimustyön esilletuontia, kun heidän esiintymisensä kansainvälisissä konferensseissa ei jää riittävästi kuulijoiden mieleen. Lisäksi lehden aiemman artikkelin (22.9.2017) mukaan yliopistoväen puutteellinen esitystaito heikentää yliopisto-opetuksen tasoa tutkijoiden suhtautuessa nihkeästi heitä koskevaan opetusvelvollisuuteen. Ongelmat tutkimusviestinnässä voivat myös hankaloittaa tutkimusrahoituksen saamista.

Esitetyt huolet ovat varmasti aitoja, ja esiintymiskoulutuksen merkitystä yliopistoissa kannattaa painottaa. Kuten HS:n jutuissakin mainitaan, esiintymis- ja viestintäkoutus olisi hyvä aloittaa jo peruskoulussa. Vaatimus ei sinänsä ole lainkaan uusi; tarina kaikilla kielillä vaikenevista suomalaisista verrattuna säkenöivästi väitteleviin amerikkalaisiin ja britteihin on kaikille tuttu. 

Tämän päivän koululaisten tilanne on kuitenkin paljon aiempaa parempi. Koulutyöhön kuuluu runsaasti suullista viestintää ja esiintymistä, jopa niin paljon että aika ajoin varsinaisen opittavan sisällön pelätään jäävän erilaisten ryhmätöiden ja projektien jalkoihin. Myös yliopistoissa oppiminen on ollut murroksessa jo vuosia, ja perinteiset luentokurssit ovat yhä useammin pienryhmä- ja keskustelupainotteisia – tosin viime vuosina ponnekkaasti lanseeratut verkkokurssit muuttavat tätä suuntausta. Yhä useammin kurssin suorittamiseen vaaditaan lisäksi oppimisen osoittamista eri tavoin suullisesti ja kirjallisesti, esimerkiksi videoiden tai keskusteluiden avulla entisajan tenttien tai esseiden sijaan. 

Onko sitten niin, että vuorovaikutteinen, osallistava ja suullista esittämistä painottava pedagogiikka ei vain ole vielä löytänyt tietään tutkijakoulutukseen?

Kuten HS:n jutussakin mainitaan, ainakin Helsingin yliopistossa tiedeviestintäkoulutusta tarjotaan. HY:n jatko-opinnoissa on tiedeviestinnän opintokokonaisuus, ja myös Aalto-yliopistossa esiintymisvalmennus kuuluu jatko-opintoihin. Valmennusta tarjotaan myös vanhemmille tutkijoille säännöllisesti Aallossa, samoin esimerkiksi Hankenilla. Myös yliopistopedagogiseen koulutukseen on viime vuosina satsattu suomalaisyliopistoissa laajalti. Lisäksi järjestetään mediavalmennusta ja tutkimusviestinnän seminaareja. Säätiöt ja koulutusyrityksetkin tarjoavat apua ja valmennusta tiedeviestintään ja esiintymisvalmiuksiin.

Annamari Huovinen vetämässä tutkijoille mediakoulutusta syyskuussa 2017. Kuva: Kristina Heinonen

Annamari Huovinen vetämässä tutkijoille mediakoulutusta syyskuussa 2017. Kuva: Kristina Heinonen

Kansainväliset konferenssit ovat tärkeä osa tutkimustyötä ja verkostoitumista, ja niihin osallistutaan heti jatko-opintojen alusta lähtien. Jo ennen konferenssiesiintymisiä omaa tutkimusta esitellään yleensä laitoksen tutkimusseminaareissa. Ensimmäiset kerrat kansainvälisillä areenoilla neuvotaan usein ottamaan harjoituksena: Miltä tuntuu esiintyä englanniksi oman alan asiantuntijoille? Miten tiivistää sanottavansa tiukan aikarajan puitteissa, miten antaa ja ottaa vastaan palautetta? Myös toisten esityksiä seuratessa oppii paljon. Konferenssikävijä huomaa pian, että kaikki muidenkaan maiden tutkijat eivät ole harjaantuneita esiintyjiä, ulosanti ei kaikilla ole selkeätä ja sujuvaa, ja esitysmateriaali voi olla hyvinkin kirjavaa. Konferenssiosallistumiseen antoi erinomaisia käytännön vinkkejä vastikään tutkija Mari K. Niemi Suomen Kuvalehden blogissaan.

Konferenssiesityksistä kannattaa viestiä myös muissa kanavissa: twiittaaminen paikan päällä on erittäin hyvä verkostoitumiskeino, etenkin kun muistaa twiitata myös muiden tutkijoiden hyvistä esityksistä. Tapahtumatwiittaukset ovat herättäneet kritiikkiä, koska niitä pidetään ulkopuolisille avautumattomina ja mitäänsanomattomina. Ne toimivat kuitenkin alasta kiinnostuneille merkkinä , että paikalla ollaan ja raportoidaan. Esityksen ytimen tiivistäminen 140 merkkiin on toki taitolaji. Myöhemmin vaikutelmia voi avata laajemmin vaikka tutkimusblogissa, jollaisen voi perustaa yksin tai yhdessä muiden tutkijoiden kanssa. Hyviä esimerkkejä tutkimusblogeista ovat esimerkiksi digitaalisen tutkimuksen Rajapinta, antropologien Antroblogi sekä biologiantutkija Kaisa Raatikaisen Perinnebiotooppeja tutkimassa. Erilaiset keinot viestiä omasta tutkimuksesta myös tutkimusprosessin kuluessa, ei siis vain valmiiden julkaisujen muodossa, ovat jokapäiväistä tiedeviestintää, joka vaikuttaa julkiseen keskusteluun ja joka kannattaa yksityiskohtaisesti mainita myös rahoitushakemuksissa. 

Twiit.jpg

Onko tilanne tutkijakonferensseissa todellakin suomalaisnäkökulmasta sitten erityisen vaikea? Kansainvälisten konferenssien seuraaminen on osoittanut, että suomalaiset eivät ole sen huonompia esiintyjiä kuin muutkaan. Hyvät viestintätaidot ovat kuitenkin kaikkien etu, joten esiintymisen opettelu ja omasta tutkimuksesta viestiminen laajemminkin kannattaa! Esiintymiskoulutuksissa osallistujia puhuttaa usein erityisesti esiintymisjännitys ja sen voittaminen. Jännittäminen vaivaa useimpia esittäjiä, mutta sille on tehtävissä paljon. Jokaisella on oma, persoonallinen tapansa viestiä – ja jokainen pystyy esiintymään innostavalla, koskettavalla ja mieleenpainuvalla tavalla, kunhan valmistelee esityksensä hyvin.

 

 

 

Artikkelin kirjoittajat KTT Merja Porttikivi ja KTT Annamari Huovinen ovat kokeneita viestinnän opettajia ja kouluttajia. Osuuskunta Mediakollektiivi tarjoaa myös tiedeviestintäkoulutusta ja esiintymisvalmennusta.