Metro-opasteet, ovenkahvat ja Suomen kilpailukyky

Jos ovenkahvaan pitää liittää teksti ”työnnä” tai ”vedä”, kahva on väärin suunniteltu, väittää psykologi Donald A. Norman. Ei ole välttämättä käyttäjän, vaan suunnittelijan vika, jos painaa väärää painiketta. Tämän tiedostaminen on ensimmäinen askel parempaan.

Donald A. Norman on tutkinut arkielämän laitteiden käytettävyyttä, tarkemmin sanottuna esineiden käyttöliittymiä. Hyvä käyttöliittymä on sellainen, jossa oikeat osat on tehty näkyviksi ja ne välittävät oikean asian. Esimerkiksi hyvin suunnitellusta ovenkahvasta näkee heti, tuleeko sitä painaa vai työntää. Jos siihen tarvitaan käyttöohje, kahva on suunniteltu huonosti. Hyvä kahva tarjoaa siis heti ymmärrettävän toimintamallin. Aivan sama periaate koskee webin ovenkahvoja eli painikkeita. Täytyy olla selvää, mistä painetaan ja mitä tapahtuu painettaessa. Kuulostaa yksinkertaiselta. Hyvä käyttöliittymä on kuitenkin työläs suunnitella ja ongelmallisia on enemmän kuin tarpeeksi. Jostain syystä käyttäjä tapaa syyttää ongelmatilanteissa itseään, eikä tule ajatelleeksi, että vika voi olla heikossa suunnittelussa. Kypsän tietotekniikan aikana käyttäjän tulisi löytää itsestään enemmän Norman-asennetta. Tulisi tunnistaa ongelmakohdat ja osata vaatia parempaa.

Heur... mikä?
Normaniakin kuuluisampi käytettävyysguru on Jacob Nielsen, jonka hyvien käytäntöjen tarkistuslistausta on käytetty jo neljännesvuosisadan. Tarkistuslistoja kutsutaan hienommalla nimellä heuristiikoiksi. Nielsenin heuristiikassa korostetaan muun muassa, ettei käyttäjän muistia saa kuormittaa tarpeettomasti. Muistitaakkaa minimoidaan esimerkiksi siten, että koodeja ja kertaalleen syötettyjä tietoja ei pyydetä muistamaan tai hakemaan erikseen. Nielsen korostaa myös minimalistista asennetta eli sitä, että käyttäjälle tulee esittää vain tarpeellinen, sillä jokainen uusi tieto kilpailee edellisen kanssa.  


Löydä sisäinen Normanisi.

Hyvä vuorovaikutteisuuden suunnittelu ei ole välttämättä omaperäistä…
Tietokoneohjelman, kahvipannun tai opastusjärjestelmän käyttöliittymän on viisasta perustua olemassa olevaan tietoon, jota vain sovelletaan uuteen. Jos suunnittelu ei pohjaa yleiseen käytäntöön ja aikaisemmin totutettuihin ratkaisuihin, käyttäjän täytyy opetella käyttö uudelleen. Taiteellisesti orientoituneen suunnittelijan on joskus vaikea hyväksyä periaatetta siitä, että on hyvä vedota johonkin, joka on jo aiemmin tuttu jostain.

mutta se on aina käyttäjälähtöistä.
Käyttäjäkeskeinen suunnittelu on tiivistettävissä muutamaan perusperiaatteeseen. Käyttäjän tarpeet ovat suunnittelun lähtökohta ja se tarkoittaa paitsi ihmisen rajoitusten tuntemista niin kokemusperäisen tiedon hankintaa. Käyttäjätutkimusta.  Tutkiminen tarkoittaa sitä, että jalkaudutaan etsimään ihan oikeaa tietoa käyttötilanteesta ja tehdään suunnitelmat siihen perustuen. Ja sitten arvioidaan. Arviointi ei tapahdu vain alussa, vaan sitä ja suunnitelman muutoksia tehdään niin kauan kuin tavoitteet on saavutettu.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Otetaanpa esimerkkicase. Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) on konsultin avulla uusimassa metron opastinjärjestelmäänsä. Lähdetään käyttötilanteesta: Kuvitellaan kiireinen ihminen, joka juoksee metrossa ehtiäkseen seuraavaan liikennevälineeseen. Millä tavalla hänet opastetaan ulos oikeasta uloskäynnistä? Rakennetaan yksiselitteinen opastinjärjestelmä, joka mahdollistaa navigoinnin oikeaan suuntaan siten, että yhdeltä opasteelta näkyy aina seuraava. Pyritään karsimaan esitettävä informaatio niin, että vain olennainen jää jäljelle. Se esitetään selkeästi. Uloskäynnit identifioidaan kylteissä suunnittain, jotta yhteen kylttiin ei tule liikaa tietoa. Käyttäjän tulee tunnistaa oikea suunta yhdellä vilkaisulla ja mitä lähemmäksi uloskäyntiä tullaan, sitä vähemmän vaihtoehtoja on jäljellä. Sitten testataan, oikeassa ympäristössä, oikeilla ihmisillä – ja päästään lopulta tavoitteeseen: juoksija löytää vauhdissakin uloskäyntinsä.

Esimerkki siitä, miltä käytettävyysperiaatteiden mukaisesti suunniteltu metron laituriopaste voisi näyttää. Karsitussa mallissa vain olennainen informaatio on jäljellä. Jokaisella kentällä on oma tehtävänsä ja voimakkaat kontrastit erottavat ne toisistaan myös hämärässä. Uloskäynnit on nimetty, mutta mukana on myös numeroviitteet

Esimerkki siitä, miltä käytettävyysperiaatteiden mukaisesti suunniteltu metron laituriopaste voisi näyttää. Karsitussa mallissa vain olennainen informaatio on jäljellä. Jokaisella kentällä on oma tehtävänsä ja voimakkaat kontrastit erottavat ne toisistaan myös hämärässä. Uloskäynnit on nimetty, mutta mukana on myös numeroviitteet

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan mennyt ihan näin. HKL:n tuleva kylttijärjestelmä nojaa liikaa pelkkiin kirjaimiin. Niiden merkitys aukeaa vain etsimällä kartan, joka opastaa niiden käyttöön. A-G,N? Donald Norman pudistelisi nyt päätään Jacob Nielsenin katsoessa vieressä suruisasti. Lähtökohta ei voi olla opaste, joka tarvitsee opasteen. Ja toki opasteen tulee pohjata olemassa oleviin malleihin, pelkkiä kirjaimia ei käytetä länsimaissa kovinkaan yleisesti metrouloskäyntien opasteissa. Numerokin olisi parempi pitkissä sarjoissa, se saattaa kuormittaa muistia vähemmän, koska on toki helpompi mieltää väliarvot ilmaisussa 6–13, 15 kuin F–M, O (tai F-M,O, kuten HKL opasteissaan kirjoittaa typografin närkästykseksi). Mutta oikeasti uloskäynnin tunniste on hyvä liittää aina paikan nimeen.

Entä jos uloskäyntejä on useita samalla tiellä? Tämäkään ei ole ongelma. Esimerkiksi Pariisissa saatetaan viitata vain lähellä olevaan tunnistettavaan muuhun kohteeseen. Sörnäisissäkin uloskäyntejä olisi valittavissa esimerkiksi Hämeentien, Helsinginkadun, Piritorin ja Vilhovuorenkujan välillä. Ne antavat suuntiman ja muodostavat selvän mielikuvan. Me tarvitsemme Normanin mukaan ”mental mappeja”, joiden avulla hahmotamme jonkin järjestelmän toiminnan. Se on luonnollinen universaali kielemme, aivan kuten binaariluvut ovat tietokoneiden kieli. Myös Nielsen puhuu ”luonnollisen kielen” tarpeesta käyttöliittymissä.

Lopeta itsesi syyttely
Katsele ympäristöäsi uusin silmin.  Voi olla mahdollista, että eksymisesi metrossa tai turhautumisesi älypuhelimeen tai organisaatiosi kulujen raportointiohjelmistoon ei johdu sinusta ja omasta kömpelyydestäsi, vaan yksinkertaisesti huonosta suunnittelusta. Asiakkaan kyvyllä vaatia on suuri vaikutus myös palvelun tarjoajiin – ja me kaikki lopulta hyödymme. Suomi kutsuu itseään tietoyhteiskunnaksi – mutta oikeassa tietoyhteiskunnassa ei ole niin heikosti suunniteltuja sähköisiä palveluja, joita meille tarjotaan tällä hetkellä. Yrittäkääpä vaikka täyttää Työturvallisuuskeskuksen työtapaturmaraportti tai maksaa Tullin sivuilla arvonlisävero ja tulli.

Suomen tulisi hyväksyä, että pärjääminen tietotekniikan kilpailussa tänään tarkoittaa pärjäämistä juuri käytettävyydessä ja käyttökokemuksessa. Se tarkoittaa, että jokainen hanke on käyttäjälähtöinen, sisältää testausta ja yhdistää hyvää muotoilua tekniseen osaamiseen. Tavoite tulee olla huippu, se on kilpailuvaltti. Tämä tarkoittaa asennemuutosta. Aloitetaan siitä, että suomalainen sananlasku ”kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” julistetaan bannabullaan ja otetaan tilalle uusi von Bismarckia soveltaen: ”alistuneet käyttäjät eivät vaadi mitään, alistuneet käyttäjät eivät saa mitään”.

Löydä sisäinen Normanisi.

 

PS. Osuuskunta Mediakollektiivi palvelee näissäkin asioissa.

Harri Heikkilä
Taiteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri
harri.heikkila@mediakollektiivi.fi